Ajatusten virtaa

En oo mitään. En oo kukaan. Vaan olempas!

Olen nainen, puoliso, pikku- ja isosisko, tytär, ystävä. Olen minä. Redeliina. Eikä kukaan ole sellainen kun minä.

Olen saamaton. Laiska. Turha paska.

Mutta kun en ole! Olen sairas. Minulla on masennusjakso.

Tää sairaus on paskaa. Pimeys on paskaa. Kaikki muu on paskaa paitsi kusi.

Mutta olen vahva ja selvinnyt ennenkin. Tää masennus imee mehut ihan kaikilta. 

Melkein toivon maniaa, että olisi energiaa. Tiskit ois tiskattu ja pyykit pesty ja muutenkin vähän siivottu. Mutta ei. En enää ikinä päästä itteeni siihen kuntoon mitä olin, kun jouduin osastolle. Olin niin täynnä vihaa.

Makasin lepositeissä ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli pissahätä. Joku 18-vuotias tyttö toi mulle alusastian, että oisin kussu selälläni siihen astiaan. Raivostuin ja huusin, että en kuse kun koira. 

Osastolla viimein pääsin vessaan pissalle ja sit takas lepositeisiin. Kävelin poliisiautosta ite lepareihin eikä ne edes kiinnittäny min vasenta jalkaa ollenkaan kun manasin punapää huorista ja ties mistä niin ne ensihoitajat oli ihan paniikissa ku olin aika uhkaava…

Olen maanisena ihan hirveä noita. Ja tuon mielipiteeni esille peitteilemättä. Minua yritettiin puhua lääkäriin enkä suostunu lähtemään. Niitä ensihoitajia oli kolme ja yks niistä jututti minuu koko ajan. Alko ärsyttää. Ihan ku ne kaksi ois pelänny mua.

Siitä on niin kauan jo. Pääsin pois kesäkuun toinen. Yks päivä, niin ois tullu tasan neljä viikkoa täytee. Siitä on puol vuotta. Tuntuu, että ois vuosia. Aika vaan valuu ja kiiruhtaa.

Aluksi oli ihan mahtavaa. Olin vapaa. Sain juoda kahvia koska haluan. Voin mennä ulos koska vaan. Mut hiljalleen totuin taas vapaaseen elämään. Ja siellä se odotti.

Masennus.

Tutustuin siihen jo nuorena. “Angstini” oli siellä asteikon pahemmassa päässä. Viiltelin ja ryyppäsin.

Tunsin oloni ihan kamalaksi. Koin olevani arvoton. Ruma, läski, hyi vittu. Turha. Halusin kuolla.

Aikuisena masennus muutti muotoaan. Se ei ollut enää itseinhossa rypemistä, räkää ja kyyneleitä. 

Se oli tyhjyys.

Kun mikään ei tunnu miltään. Ei odota mitään. Jokainen päivä on samanlainen kun eilinen. Netflix tai reddit. Pinterest, instagram, nextory. Ei ole tavotteita, toiveita tai suunnitelmia. Aika valuu kuin vesi hanhen selästä enkä minä välitä.

Syön edelleen päivässä aika paljon lääkkeitä. Aamulla menee e-pilleri, peratsini ja venlaflaxin. Illalla menee olazapin ja levoziini. Kaipa ne jotain vaikuttaa. Mut voisko ne aiheuttaa min olon? Kuka tietää. Ei ehkä kukaa.

HALUAN JAKSAA!!!

Haluan energiaa...