Orjapiiskuri aivoni

Mulla on diagnoosilla myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja tän kakssuuntasen masennusjakson aikana min aivot oikein innostuu ruoskimaan minua, kun en jaksa tai kykene tekemään mitään.

Tää kämppä on ihan hirveässä kunnossa, koska kihlattu on kovempi sotkemaan kun siivoamaan ja oon itsekin samanlainen ja vieläpä tosi laiska.

Mut min aivot väittää mulle, että oon saamaton paska.

Käyn kerran viikossa juttelemassa psykalla ja se min hoitaja on aivan ihana. Hän sanoi viimeksi keskiviikkona, että en ole saamaton paska, vaan kipeä. Kaiken lisäksi oon kuulemma vielä toipilaskin.
Mut kun min on vaikeaa käydä taas edes suihkussa, ellen tsemppaa itteeni siihen ihan täysillä. Ei kai itsensä pesemisen kuuluis olla mikään urheilusuoritus?

Keittiön siisteys on jäänyt min harteille ja oon sen ihan ilomielin ottanut vastaankin, koska rakkaimpani ei tiskaa, ennen kun ne tiskit on siinä kunnossa, että ne haisee. No ei ne vielä haise, mut tiskivuoren selätys on mulle vaikea paikka... Varsinkin kun tiskiä on kertynyt tollanen vuori.

Tässä yksiössä on niin tuhottoman pieni keittiö, että se on hirveän näköinen. Koko tää kämppä on hirveän näköinen. Mut kun en vaan saa mitään aikaseksi.

Saamaton, laiska, vätys... Sitä min pää mulle väittää siihen saakka, että uuvun niin pahasti, että on mentävä nukkumaan.

Min pitäis opetella olemaan sinut itseni ja tän sairauden kanssa, mut kun sehän on sata kertaa helpommin sanottu, kuin tehty.

Oon pärjänny tän sairauden kanssa koko ikäni, mut diagnoosi on niin uusi, etten meinaa itekkään aina uskoa, että oon oikeesti bipolaarinen.

Vihaan näitä masennusjaksoja yli kaiken ja melkein odotan seuraavaa maniaa, että tää etanamainen takkuava tahmaolo lähtis pois...