Bipolaarisuus ja ensimmäinen osastoreissu
Kaksi kuukautta sitten, sairastuin pahasti. Itse sanoin tilaa hermoromahdukseksi, ja pari hoitajaa on todennut, että jokin sellainen se varmaan olikin.
Mutta joo...
Olin sekoillut ja ollut psykoottinen varmaan melkein kuukauden. Uhkailin ihmisiä ja olin itsemurha haluinen, joten totta kai ihana, nenänsä joka paikkaan tunkeva perheeni, puuttui kihlattuni kanssa asiaan. Lopulta tilanne johti siihen, että minut vietiin poliisiautolla sairaalaan ja sieltä suoraan pakkohoitolähetteellä osastolle.
Osastojakso kesti kuukauden ja sain sieltä paljon apua, sekä pari uutta ystävää :D
Mulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Osastoaika oli rankkaa mutta opettavaista. Näin kuinka siellä oli ihan tavallisia ihmisiä, suurin osa ja muutama oikeasti "hullu", ja heistäkin valtaosa oli erittäin miellyttäviä ihmisiä.
Olin suljetulla päivää vaille neljä viikkoa ja nyt mulla sitten on se "hullun leima", jota kannan ylpeästi, koska minkä minä sille voin, että olen kipeä. Kovasti toivon, että seuraava mania taantuu jollain muulla kun poliisikyydillä osastolle.
Onneks mulla on kihlattu, joka on sen verran voimakas ja fiksu, että tajus hommata mulle apua, ennen ku mitään peruuttamatonta tapahtui. Koska sen itsemurhan kanssa kiikuin ihan veitsen terällä...
Onneks mulla on kihlattu, joka on sen verran voimakas ja fiksu, että tajus hommata mulle apua, ennen ku mitään peruuttamatonta tapahtui. Koska sen itsemurhan kanssa kiikuin ihan veitsen terällä...
Tässä kun on kyse vaikeasta aiheesta ja rankoistakin asioista niin ajattelin että, kuvat min koirista keventää tätä mukavasti! :)
Mut niin...
Voin sanoa että kuukauden verran kun lataamossa joutuu olemaan tajuaa, ettei se niin paha paikka olekkaan. Itsehän olin aluksi ihan kauhuissani.
Mulla ei ollu puhelinta, tupakkaa tai edes kotiavaimia, koska sulta otetaan kaikki pois. Ainakin jos tulet M1-lähetteellä.
Onneksi tupakkaa pummiessani tutustuin yhteen todella mukavaan mieheen, joka käänsi mulle tupakkaa ja kertoi miten asiat osastolla hoituu. Ja tupakkapaikalla on tunnetusti parhaat tyypit ja parhaat jutut, joten sosiaalisena ihmisenä tutustuin kaikkiin nopeasti.
Oon luonteeltani tosi puhelias ja ystävystyn ihmisten kanssa nopeasti ja helposti. Mutta yllättäen siellä tupakkapaikalla pyörii ne linnakundit ja muut "sekopäät", joten tietenkin lyöttäydyin "väärään seuraan" niinku mulle sanottiin. Mut ne ihmiset oli min tukena ja turvana, silloin kun mulla oli huono olla ja pelotti. Mulle se oli se pelastusrengas, johon tartuin epäröimättä.
Mulle tää sairaus on niin uus juttu, että oon ihan hukassa vielä :D Mutta jos jollain on jotain vinkkejä niin kommentoikaa, kiitos! :)
Mulla tulee 2021 alussa seitsemän vuotta täyteen. Olisikohan kolme vuotta, kun mua yritettiin hoitaa masennuspotilaana. Terapeutti taisi sitten ohimennen mainita, että oletko mahtanut miettiä, että olisi tuota kaksisuuntaista? Siitä sitten aloin lukemaan aiheesta. Mulla menee lähinnä hypomanian puolelle, kun menee. Välillä toivoisi, että pääsisi siihen tilaan takaisin aina välillä, mutta jonnekin se on kadonnut ja depressio painaa enemmän päälle. Yritin alussa selvittää kaiken mahdollisen ja mikä ja miksi näin käy, mutta aivan turhaan. Nykyään meen "virran mukana." Teen mitä teen, vaikka kaikki on vähän kuin olisi tuuliviiri. Eilen sitä ja tänään tätä ja välillä ei mitään. Huomista on turha sen tarkemmin suunnitella, koska ei tiedä mihin suuntaan kompassi aamulla näyttää. Iso kasa asioita ja kaikki enemmän tai vähemmän kesken. Niitä sitten jatkan, kun jatkan. Voi mennä päivä, voi mennä viikko tai vuosi. Jotain alkoi kuukausi pari sitten muuttumaan ja kaikki somejutut jne. jäi väliin, koska jokainen asia mitä teen tuntuu typerältä, enkä jaksa kommentoida mitään, koska tiedän siitä mahdollisesti syntyvän lisää tekemistä. Pari päivää sitten taas muuttui jotain ja aloin kirjoittamaan, lähinnä ajatuksia talteen, joista voi kasata jotain. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että hypo painaa päälle, mutta ongelmana tuntuu olevan se, että toi ei tuu yksinään, vaan jonkin sortin sekamuotoisena "hypodepiksenä", joka on rasittavin tila. Olisi halu tehdä jotain, mutta ei jaksa/kiinnosta tehdä mitään. Ehkä omalta osaltani paras vinkki minkä olen keksinyt on se, että ei yritä pakottaa itseään mihinkään. Siitä ei seurannut mitään hyvää. Tästäkin tuli nyt tällainen kirjoitus, jonka mielummin poistaisin, mutta se ei edistä mitään.
VastaaPoistaIhan ekaksi haluan kiittää sua kommentoinnista koko täydestä sydämestäni! <3
PoistaMullakin nuo hypomaniat on tuttuja ja suurin syy "sekoamiseeni" taisi olla manian sijasta valvominen. Manian takia toki valvotutti mutta uskon psykoottisten oireiden johtuneen nimenomaan enemmän unettomuudesta, kuin maniasta itsestään.
Tunnistan itseni sin kirjotuksesta ihan täysin! Nimenomaan ton "tuuliviiriyden". Mulla on aina ollut kaikenmoisia mielenkiinnon kohteita ja kaikki on aina mennyt kausittain ja ääripäästä toiseen.
Jos innostun esim. lukemaan, luenkin sitten romaanin päivässä. Jos innostun tekemään käsitöitä, ilmestyy niitä kuin liukuhihnalta. Ja sit yhtäkkiä mielenkiinto vaan loppuu enkä tartu kirjaan tai koukkuun kuukausiin, ehkä jopa vuosiin.
Ja tää on mulle aina ollut sellanen piirre itessäni, joka rassaa mua. Haluaisin kyetä tekemään suunnitelmia pitkällä tähtäimellä, asettaa itelleni tavotteita ja joskus jopa saavuttaakin ne. Mut ei, ku voi olla että asia mikä oli maailman siistein juttu eilen, ei tänään enää kiinnostakkaan. On tää vaan veemäinen pipovamma!!
Kiitos vielä tosi paljon sulle kommentistasi, todella mukava kuulla jonkun omia kokemuksia tän sairauden kanssa. :)