Redeliinan Rojukoppa

Tekee vaan mieli vuodattaa. Ei, ei verta. En ryhdy siihen enää. Sanoja pulppuaa ilman selkeää päämäärää.  Auttaako se? En tiedä, kai se auttaa. Ei se pahaakaan tee. Saavuttamattomat tavotteet. Likaiset tiskit. Järjetön pyykkivuori. Pölypalloja nurkissa. Kuka minä olen? Miksi minä olen? Millainen ihminen minä olen? Haluan olla iloinen, ystävällinen ja energinen ihminen. En peiton alla lahoava ihmisvarjo. “Nukun liikaa. Silti vituttaa herätä Sirpaleet lattialta kerätä Ne on liian terävät Mä nukun liikaa” -Julma-Henri En halua vajota sinne peiton alle. Pitäisi syödä paremmin. Keho tarvii hyvää polttoainetta toimiakseen oikein. Kesällä jaksoin tehä ruuan kaks kertaa päivässä. Nyt nuudeleiden keitto on välillä hirveän uuvuttavaa. Ihailen energisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka menevät, kokevat, tekevät ja ennen kaikkea pystyvät. Päivät on samanlaisia. Kihlattu istuu koneella tai kattoo min kanssa netflixiä. Miä räplään kännykkää ja lahnaan sohvalla. Kohta on joulu ja pitää jaksaa olla ihmisten il

En oo mitään. En oo kukaan. Vaan olempas! Olen nainen, puoliso, pikku- ja isosisko, tytär, ystävä. Olen minä. Redeliina. Eikä kukaan ole sellainen kun minä. Olen saamaton. Laiska. Turha paska. Mutta kun en ole! Olen sairas. Minulla on masennusjakso. Tää sairaus on paskaa. Pimeys on paskaa. Kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Mutta olen vahva ja selvinnyt ennenkin. Tää masennus imee mehut ihan kaikilta.  Melkein toivon maniaa, että olisi energiaa. Tiskit ois tiskattu ja pyykit pesty ja muutenkin vähän siivottu. Mutta ei. En enää ikinä päästä itteeni siihen kuntoon mitä olin, kun jouduin osastolle. Olin niin täynnä vihaa. Makasin lepositeissä ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli pissahätä. Joku 18-vuotias tyttö toi mulle alusastian, että oisin kussu selälläni siihen astiaan. Raivostuin ja huusin, että en kuse kun koira.  Osastolla viimein pääsin vessaan pissalle ja sit takas lepositeisiin. Kävelin poliisiautosta ite lepareihin eikä ne edes kiinnittäny min vasenta jalkaa ollenkaan kun man

Miä en tiedä kuka tai mikä haluan olla. En ees tiedä kuka olen. Haluun olla hyvä ihminen. Haluun saada asioita aikaan enkä vaan kököttää luuri kädessä neljän seinän sisällä koko elämääni.  Haluun nähdä maailmaa ja oppia uutta. Mut ku en tiiä miten!?  Oon jossain omassa kuplassa, muun maailman ulottumattomissa. Toi lenkkeily on vähän piristänyt ja auttanu pääsemään pois sieltä kuplasta.    Harmi että sekin jäi.. Näin miä yhtä kaveria pitkästä aikaa, mut en jotenki ollu ihan messissä. Halusin tosi nopee takas kotiin vaan.  Luen ja kuuntelen kaikenmaailman elämän ohje- blogeja ja kirjoja  ja kaikki ne neuvot vaan pyörii ympyrää min päässä jossain siellä kasvavan velkavankeuden ja elämän merkityksettömyyden seassa.  Mikään ei kiinnosta ja kaikki kiinnostaa.  En tiiä miten päin olisin.

 On niin pimeää. Väsyttää. Ei huvita. Ei jaksa. Tiskit on taas päässy räjähtämään. Oispa tiskikone. Pyykkiä pitäis pestä, kalsarit loppuu. Oispa pyykinpesukone. En tiiä saisinko sittenkään mitään aikaseks vaikka ois kaikki kojeet ja härvelit. Oon niin saamaton. Ääni päässä haukkuu laiskaksi ja turhaksi. Mitä oonkin. Selaan puhelinta koko päivän ja makaan sohvalla. En jaksa tehdä mitään muuta. Mulla oli tavote kävellä puol tuntia joka päivä kuukauden ajan. Jaksoin about viikon ja sit se vaan jäi... En tiiä oliko se puol tuntia liikaa. Oisko pitäny laittaa vaikka vartti. Kunhan kävis ees ulkona joka päivä. Masennus on hanurista.                                                                                             (Kuva Google)

Kattelin tuossa, että elokuun 14 päivä oon viimeksi jaksanu kirjottaa tänne. Innostun aina niin paljon uusista asioista ja sit ne vaan jää. Ja masennus iski ku kylmä, märkä ja limainen kampela päin pläsiä. Olin ainakin kuukauden päivät ihan sänkykamaa, hyvä että edes kerran viikossa jaksoi suihkuun raahautua. Ihan niin syövereissä ei onneksi enää olla, vaikka pitkäaikainen tuttuni kaamosmasennus onkin ollut vahvasti läsnä lähikuukaudet. Päivät menee lähinnä somea selatessa. Oon miä nyt ottanu itelleni tavotteen, että käyn vähintään kerran päivässä puolen tunnin lenkin. Sellasinakin päivinä ku mulla ei oo koiria ja keli ois huono. Tää on ihan alkuasteella tää tavote. Tossa 28.11. alotin ja samalla tavalla ois tarkotus jaksaa tonne joulukuun 28. päivään saakka. Siinä vaiheessa siitä on tullu jo tapa, ja ajattelin, että sit vois nostaa sitä vaadittua aikaa vaikka vartilla. Koska siis miähän teen ihan vaan niin, että laitan luurista ajastimen päälle vartiksi ja kävelen sen aikaa ja sit ku

Lankesin itse omaan kuoppaani ja vaivuin kuun alussa heti masennuksen pauloihin. Kaikki on ollut todella työn ja tuskan takana, blogin päivittämisestä puhumattakaan... Jostin pitäisi löytää kadoksissa olevat voimavarat, kun keittiö pursuaa tiskejä ja lattioilla pyörii enemmän sukkia kuin pyykkikorissa. Netflix ja sänky ovat olleet ne tutuimmat toverit nyt tässä pari viikkoa ja kaipuu sängyn ulkopuolelle on lähes olematonta... Mulla vaihtui hoitajakin, koska olin väärällä tiimillä tai jotain sellasta. Halusin vaan kertoa tännekin, että olemassa ollaan mut nyt uidaan kovin väsyneissä vesissä. Ehkäpä tämäkin tästä taas helpottaa...